kiusaamisesta

Postaus sisältää uhriutumista ja tunteidenpurkua.

Minä olen ihminen, joka luovutti koulukiusaamisen alla. Olen ihminen, josta tuli kyyninen ja vainoharhainen, koska luotti liikaa. Olen ihminen, jolla oli peruskouluaikana tasan yksi pysyvä ystävä, joka asuu edelleen tässä hyvin lähellä. Luokassamme häntä mollattiin, koska hän oli ystäväni, mutta siitä hän ei saanut koskaan tietää mitään.

Menetin luottamukseni ihmisiin kolmannella luokalla. Siirryin toisesta koulusta musiikkiluokalle, joka oli täynnä itseytensä kanssa taistelevia lapsia. Joillakin itseyteen kuului vallan tavoittelu, ja luokan heikoimpia syrjimällä sitä sai oivallisesti. Luokan pomot päättivät, keitä vihataan ja keitä suositaan. Jouduin itse syrjinnän ja kaltoinkohtelun kohteeksi. En ollut ainoa enkä sitä väitäkään.

Kaikilla oli luokassamme vaikeaa. Konflikteja syntyi asiasta kuin asiasta etenkin ala-asteen loppupuolella ja yläasteella. Yleensä niiden aiheuttajina olivat juoruilu ja mielivaltainen käännytys toisia vastaan. Katsoin sitä pitkään vierestä, ja halusin sen loppuvan. Minulla ei ollut siihen valtaa eikä itse asiassa opettajistollakaan, joka oli helisemässä. Olimme kuulemma ala-asteen ongelmallisin luokka pitkään aikaan.

Koen, että luokassamme kaikki ajautuivat toimimaan siten kuin toimivat. Lapset eivät tee erityisen tietoisia tai kauaskantoisia valintoja. Myös minä vastasin ilkeyteen ilkeydellä, koska en muuta osannut. Kukaan meistä ei ole syyllinen tekoihimme, koska olimme lapsia. Menetin toivoni ala-asteen loppupuolella, kun opettajien puuttuminen ei auttanut mihinkään. Itsemurha kävi lähellä. En myöntänyt kiusaamista enää yläasteella, vaan vasta lukiossa myönsin sitä tapahtuneen. Toivon vain, että jokainen on oppinut virheistään sen verran, ettei enää käy kanssaihmisten kimppuun yhtä häikäilemättömästi.

Ala-asteen aikana kehitin itselleni puolustuksen ja aseen, jota kutsun kuoreksi. Se olisi kehittynyt osittain ilman kiusaamistakin. Kuori esiintyy täydellisenä ekstroversiona, jossa pisteliäisyys ja sanoihin tarttuminen muodostuvat näkyvimmiksi. Tuon itseäni esille, vaikka se on aivan perusluonteeni vastaista. Riehun, mölisen ja esitän. Persoonallisuuteni kääntyy päälaelleen. Kun ei ole oma itsensä, kukaan ei voi vahingoittaa sitä, mikä on kipeintä.

Kuori saa ihmiset luulemaan, että olen yhtä, vaikka olen toista. Sosiaalisissa tilanteissa käyttäydyn lähes päinvastaisesti verrattuna siihen, miten toimin ihmisten kanssa kahden. Se näkyi jo ala-asteella: luokkalaiset yllättyivät luonteenmuutoksesta siirryttäessä kahdenkeskiseen keskusteluun. Toisaalta ilkeimmätkin menettivät kaksin ollessa ryhmän tuen eivätkä uskaltaneet käydä käsiksi. Myös minä pystyin antamaan enemmän tilaa, eikä ollut tarvetta puolustautua yhtä hanakasti.

Kiusaaminen vahvisti ahdistusta ja sitä, etten vieläkään osaa luottaa ihmisiin - jopa niinkin, etten pysty seurustelemaan kunnolla. Epäilen ja etsin aina merkkejä uhasta, että osaan puolustautua oikealla tavalla. En osaa päästää ihmisiä lähelle, vaikkakin tilanne on jo parempi kuin vaikkapa vuosi takaperin. Silloin en osannut laskea kuortani juuri kenenkään kanssa, nyt pystyn päästämään ihmisiä valvottuina kerta-annoksina lähelle.

Pahinta ja parasta on, etten osaa vihata kiusaajiani. En voi lakata rakastamasta heitä ihmisinä, vaikka koen kaiken läpi käymäni vääryyden todelliseksi. Haluan edelleen luottaa ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, tai pikemminkin en voi lakata luottamasta vaikka haluaisin. Ihmisten pahantahtoinen käyttäytyminen sotii tätä vastaan pahasti. Ristiriita pakottaa monenkirjavat tunteet alas, eivätkä ne esiinny selkeinä. Sisällä pidetyistä tunteista on syntynyt traumoja, jotka puskevat pintaan selittämättöminä itsekkyyskohtauksina ja persoonanvaihteluina. Ne ovat jääneet vaille käsittelyä.

Ajatusvirtaa ja analyysia TYKin ilmapiiristä

Hei, arvoisa lukija. Olen Tampereen yhteiskoulun lukion abiturientti. Tervetuloa lukemaan postaustani, jonka ensi tarkoituksena on hieman tuoda ajatuksiani TYKin ilmapiiristä, eliitistä ja TYKin linjasta julki sekä tiivistää havaintojani. Viittaan Minttu-Marin viimeisimpään blogipostaukseen (25.11.2014) hieman, ja jatkan siitä.

Minttu-Marin argumentointi ei vieläkään saa minua vakuuttumaan aivan suorilta. Siitä huolimatta hänen saamansa viestit ja kommentit niiltä, jotka ovat kokeneet TYKin ilmapiirin ongelmalliseksi, tekevät vaikutuksen. Mikäli ne ovat aitoja, mikä on todennäköistä, ne toimivat todisteena siitä, että TYKin ilmapiirissä on ongelmia - toisin sanoen asiasta on aiheellista keskustella. Jo se, että hänen postauksensa herättävät runsaasti keskustelua ja naljailua, kertoo siitä, että jossakin TYKin nilkan seutuvilla on kipeä kohta.

Sitten pohdintojeni tuloksia. En näe, että eliitti olisi mikään tietty ihmisryhmä. Käsitykseni mukaan eliittiin katsotaan kuuluvaksi ne TYKin opiskelijat, jotka pääsevät eniten esiintymään ja edustavat TYKin ilmaisutaitoa ja yleishenkeä näkyvimmin. Toisin sanoen eliittiä ovat ne, jotka syystä tai toisesta heiluvat vakituisimmin ja useimmin lavalla. Eliitti hallitsee tämän kautta sitä, keillä on parhaat sosiaaliset mahdollisuudet päästä esille. On yhdentekevää, ketkä nimenomaisesti kuuluvat tähän ryhmään, sillä eliitti on alati muuttuva ja vaihteleva. Eliitin muodostuminen ei ole eliittiin kuuluvien syytä. Ei ole mieltä osoitella ketään, kun koko eliitti muutenkin riippuu määritelmästä. Jotkut katsovat, ettei mitään eliittiä ole olemassakaan, kun taas toisille sen olemassaolo on tarkkaa ihmismäärää myöten selvä.

Ilmaisutaitoeliitti on yksi syy siihen, miksi TYK on noussut yhä korkeammalle Suomen tason ilmaisutaitoskaboissa. Eliitillä on maine luotettavana ja ammattitaitoisena ilmaisutaidon alalla, ja heitä on siis helppo hyödyntää suurta asiantuntemusta vaativissa projekteissa. Perusasiat ovat hallussa, ja voidaan keskittyä laadukkaaseen kokonaisuuteen. Stage-voitto oli koulumme menestyksen huippukohtia. Samaa mainetta ilmaisutaidon ja yhteishengen paratiisina on yritetty pitää yllä vielä sen jälkeenkin, mutta tuloksiin voi ottaa kantaa vasta muutaman vuoden päästä. Tällä hetkellä TYKillä on havaintojeni mukaan kahtia jakautunut maine ylimielisenä staratehtaana ja taiteiden kehtona, mutta tältä väliltä kuulee vähän kommentteja. Odotukset ovat tulevilla oppilailla suuret, ja pettymykset joskus yhtä suuria.

Eliitissä ja suurten projektien suosimisessa on toisaalta se varjopuoli, että kynnys ottaa lisää aineen kursseja nousee, kun vaatimustaso kasvaa. Projektien halutaan onnistuvan, sillä laatua tavoitellaan hanakammin. Olen kuullut valitusta siitäkin, että vähemmän tunnetuille opiskelijoille ei siunaudu esimerkiksi näyttämötyössä yhtä paljon mahdollisuuksia päästä päärooleihin. TYK loistaa ulospäin lähinnä esittävien taiteiden näyteikkunana. Tästä syystä varsinkin luova kirjoittaminen ja kuvataide jäävät taka-alalle, jossakin määrin myös radiotyö. Näitä kaikkia opiskellaan kirjaimellisesti maan alla, vähemmän näkyvillä. Jos ottaa huomioon TYKin panostuksen musiikki 5 -kurssiprojektien ja näyttämötyödiplomien kaltaisiin yhteisskaboihin, vähemmälle huomiolle jäämisen ymmärtää näiden aineiden kohdalla. Näytön paikkojen suuruiset julkiset esitykset saattaisivat tuoda niille enemmän näkyvyyttä.

Koulumme on suuri, eikä voi olla näkemättä, miten paljon pettyneitä TYKissä on opiskellut. Ihmiset eivät koe tulevansa kuulluksi. TYKissä ei ilmeisesti ole kovin helppo puhua epäkohdista ääneen, kun jo nyt iso osa Minttu-Marin blogissa esille tulleista seikoista on tullut yllätyksenä osalle tykkiläisistä. Jos asioista ei ole helppo puhua, ratkaisu ei ole ihan niinkään yksinkertainen kuin että "kertokaa ongelmista". Vika on syvemmällä ja enemmän kuin osiensa summa. Ilmassa on ongelmien torjunnan ja vähättelyn, jopa syrjinnän makua. Ihmiset saattaisivat puhua avoimemmin koulumme epäkohdista, jos niistä olisi mielekkäämpää ja tervetulleempaa puhua.

-- Juuso

uusi blogi

Mainostetaan nyt täälläkin, että siirryn pitämään toista blogia täällä näin. En ole varma, mitä tälle teen, mutta tuo toinen tulee olemaan täysin änkytykseen kiinnittyvä iilimato. Sinne siis, mush!

–Juuso-setä

kesä kinostaa

Miksi kummassa olen onnellisempi lomalla?

Johtuuko se työtaakan ja pakotteiden olemattomuudesta? Olen paljon iloisempi, jos on jotain mielekästä tekemistä. Toisaalta koulu ei ole koskaan ollut niin mielekästä, että olisi oikeasti ilo nousta kouluun joka kukonlaulu. Joskus pakotteet ovat mukavia, mutta yleensä käy niin, että pakote ajoittuu niin, ettei millään haluaisi juuri silloin esimerkiksi tehdä läksyjä vaan vaikkapa soittaa pianoa, jolloin inspiraatio saattaa mennä täydellisesti hukkaan. Ei se muuten hukkaan menisi, mutta kun olen niin kunnollinen.

Onni saattaa johtua osin myös siitä, etten joudu olemaan kaikkien ihmisten kanssa tekemisissä silloin, kun en sitä juuri silloin satu haluamaan. Saan valita seurani, ja jos en, voin valita jääväni kotiin. Tällainen järjestely on oikein mukavaa tällaiselle naamalle, joka ei suostu sietämään elämää sellaisena kuin se on.

Omantunnon pitäisi soimata siitä, ettei löytynyt töitä, mutta jokin myös sanoo, ettei sillä ole kiire. Tärkeämpää on pitää opiskeluja, jaksamista ja harrastuksia yllä. Tulevan syksyn tutkinto painaa myös päälle, ja vielä on muutama kappale soittamatta ohjelmistosta. Olen aika visusti sillä linjalla, että tulevaisuudessa teen pianosta ammatin. Tietyssä mielessä masentavaakin, kun ajattelee, että lukiota on kaksi vuotta jäljellä.

Saatte siis vielä hetken sietää minua TYKin puolella.

englantiako

A-englannin opiskelusta on tullut hammastenkiristystä. Sen sijaan, että opiskeltaisiin maailmantaitoja ja muita arvokkaita asioita, meille opetetaan idiomeja ja fraaseja fossiilisissa teemoissa. Ne tuskin pätevät enää. Tokihan joihinkin fraaseihin törmää proosassa, mutta siihen se sitten jääkin.

Toisaalta B-englantia ei näy mailla halmeilla. Sitä opiskelevat käytännössä vain harvat. Sen kirjoittamisen hyödyt ovat jotakuinkin nolla verrattuna vaikkapa B-ruotsiin tai B-espanjaan. Se ei näytä päästötodistuksessa juuri miltään, koska kaikilla muilla on A-englanti.

Tiedän oppilaita, joilla A-englanti on tuskaa, ja tiedän niitäkin, joille kursseista läpipääsy on taistelun takana. Näille A-englannin oppien lohtu on laiha. Sitten on näitä, joilla on kiiltävä kymppirivi. Kuitenkin monen kymppejä haalivan välillä on suuri tasoero, yhtä suuri kuin vaikkapa kutosen ja kasin välillä. Siinä teille tasa-arvoa.

Yritänkin sanoa, että B-englannista tulisi tehdä kelvollista ja A-englannista tasa-arvoisempaa. Että väkerrettäisiin A-englannista syväluotaavampaa ja haastavampaa lisäten kansainvälistä puolta. B-englannista sitä vastoin tulisi luoda käytännöllistä ja silti haastavaa niin, että se opettaisi vain joitakin tärkeitä korkeampia asioita. Ero olisi vähän kuin lyhyessä ja pitkässä matikassa. Tätä eroa käytetään jo ruotsissa. Useimmat opiskelevat B-ruotsia, joka on yksinkertaisempaa ja vähemmän syväluotaavaa, kun taas A-ruotsi on haastavapaa ja kielitieteellisempää.

Haluamme muutosta. Haluamme valintoja. Haluamme piirakkaa.

TL;DR: Englannin opiskelu on imbaa, korjatkaa plz

Lontoon sumua ja melankoliaa

Julkaisenpa kritiikkini täällä blogin puolella.


Taiteilijanimi Burialin takana piilee elektroninen miksaaja-säveltäjä William Bevan Lontoosta. Untrue on 5. marraskuuta 2007 julkaistu alkuperäistä dubstepiä ja 2-step garagea edustava levy.

Burial on samplannut kappaleisiin osia muiden artistien tuotoksista. Levyn ominaispiirteisiin kuuluu vahva muokkausten, efektien ja lievästi epärytmisten beattien käyttö. Kappaleet ovat hyvin toistuvia, mutta sisältävät suuria pieniä muutoksia kunkin kappaleen edetessä. Soundit ja samplet ovat dempattu usvaisiksi ja katkeileviksi. Ne tuntuvat alkavan sinänsä epäsopivista kohdista ja päättyvän yhtä yllätyksellisesti.

Kappaleet ovat kuin yhtä taikasäiettä häiritsevyydessään ja virtaavuudessaan. Untruen ilmeinen tarkoitus on ilmaista enemmän ahdinkoisella tunnelmallaan kuin lyriikoilla. Levyn tunnelma kummittelee ja saavuttaa mielen sellaiset sopukat, joihin tietoisuus ei yletä. Se saa aikaan tunteita, jotka eivät nouse pintaan vaan jonnekin pinnan alle. Vain harvoin musiikki saa aikaan yhtä hämyistä tunnetta.

Untrue on tunnelmaltaan hyvin homogeeninen. Kappaleiden välillä ei esiinny suuria muutoksia: soittimisto pysyy suhteellisen samana, samplaukset ovat samankaltaisia, tematiikka pitää linjansa. Suuremmin sanottavaa ei eri kappaleiden välille ole. Levyä ei voi taloudelliseksi kutsua, sillä se kuluttaa ilmapiiriään rankasti. Kerralla kuunneltuna se voi olla kokemattomammalle urakka.

Levyn teemana on Britannian atmosfääri, joka paistaa samplauksen aavemaisuudesta. Albumin nimikkokappale (numerolla 8) on aaltomainen ja hallitseva beat sitä vastoin jäljessä kyntävä. Tuntuu kuin brittiläinen maailma olisi pysähtynyt tämän kappaleen ajaksi. Taivas on sankassa pilvipeitossa, mutta jostakin pilkahtaa sumun keskelle valoa. Sade kastelee Lontoon kadut kappaleessa UK, josta huokuu painavuus ja sumun hälveneminen. Sumu kuitenkin palaa levyn vielä viimeisen kappaleen Raverin ajaksi, jonka samplet tuovat mieleen tukahtuneet tuskanhuudot.

Untrue puhuu voimallisesti suoraan alitajuntaan enemmän kuin ajatuksiin. Teos elää omaa elämäänsä tuoden joka kuuntelulla erilaisen viban.  Vaikka teoksen tunnelma ja iskuvoima jäävät rosoisiksi ja vaativat monta kuuntelukertaa, levy on kuuntelun ja kulutuksen arvoinen.

- Kirjuri

hanuaari

... kuten rakas espanjankurssitoverini taannoin veikkasi tammikuun olevan espanjaksi.

Olen nelivuotinen ja onnellisempi kuin olisin kolmivuotisena, jona olisin jo ampunut itseäni kitalakeen. Väittäkää vain toista, nelivuotisenakin voi olla raskasta. Joitakin ihmisiä ei ole tehty puurtamaan tuhannen asian kanssa samaan aikaan.

Prioriteetteja on raskas muutella, jos ne luovat sen mistä koostut ja millaisena ihmiset sinut tuntevat. Yritetään potkia muuttamaan elämäntapojaan niin, että nukkuisi enemmän, tekisi läksyt ajallaan, laiskottelisi vähemmän, treenaisi musiikkia, säveltäisi parempia kappaleita, pelaisi kilpailupelejä kesken elämästressin, ajattelisi järkevästi, pitäisi ihmissuhteita enemmän yllä (vaikka väitetään, että vähentää pitäisi). Entä jos nämä jotkin asiat ovat olennaisia terveydelle? Tarvitsen tunteja päivässä lepäämiseen. Useimmiten niitä siunaantuu tuskin kahtakaan tuntia, ja heti joku oitis väittää sen olevan ajantuhlausta.

Jos muuttaa käyttäytymistäsi himpunkaan suuntaan toiseen voidakseen olla rauhassa selittämättä muille, joku aina huomaa eron ja hermostuu. Joutuu pyytämään anteeksi ja palaamaan siihen, mitä yleensä on ollut. Tulee kahlituksi omaan itseensä. Välttämättä tämä hermostus ja reagointi ei edes tule jostakusta muusta vaan omasta itsestä – huomaa, ettei tunne oloaan turvalliseksi jossakin olotilassa, koska se saattaisi järkyttää tasaisen elämäntavan peruspilareita.

En tiedä, kuka olen.

Välillä tekisi mieli paeta kokeilemaan jotakin todella erilaista minää. Sellaista, jonka ei tarvitsisi olla tiettyyn muottiin sidottu. Jotakin sen tapaista, jossa saisin toteuttaa itseäni ilman pakkoa esimerkiksi luomisesta. Olen vaaka, minun ei ole tarkoituskaan tuntea itseäni. Toisesta lähteestä taas saan jatkuvasti kuulla, että voin olla ihan mitä tahansa haluan ja että taantuminen vaakamaiseen persoonaan on heikkoutta. Onnellisuus on olemassa vain silloin, kun asiat menevät hyvin. Olen tuuliviiri.

Olen tottunut siihen, että minulta odotetaan taidetta. Musiikkiani kutsutaan taiteeksi, kun taas toinen lauma perustelee kovin sanoin kumoon, miksi taidenäkemykseni on väärä. Ilmeisesti työni on jokseenkin laadukasta, mutta jos puhun taiteesta, olen idiootti.

Sanaa 'taide' ei, muuten, saa omasta työstään käyttää edes vitsaillen, koska se tekee käyttäjänsä snobiksi ja automaattisesti leimaa hänet kusipääksi. Jos sitä käyttää joku muu, tilanne on täysin hyväksyttävä.


Ai niin, kuulin vähän aikaa sitten, että blogini nimi on tekotaiteellista sanakikkailua. Kiitos samoin, tosin koskien koko blogiasi.

En normaalisti ole näin kyyninen, mutta nyt teki mieli purkaa.